Maailma on vihdoin valkoinen, kaikki musta on kääritty rauhallisen viltin alle.
Ilma tuoksuu erilaiselta. Raikkaalta. Pakkaselta.
On hiljaista.
Sydän rinnassa sykkii pakahtumistaan, olen niin onnellinen.
Käännän kasvot taivasta kohti ja vedän sisääni talvea, joka tuli vihdoin.
Elän koko solullani, mikään ei ole epäselvää, hymyilen itselleni. Elän talvelle, rakkaalleni, joka vihdoin saapui luokseni. Minun, toukokuun lapsen, joka herää henkiin vasta kuuran peittäessä maan.
Vaikka käperryn itseeni, tunnen olevani enemmän yhtä maailman kanssa kuin koskaan. Tuijotan lumisia puita, kuuntelen jalan alla narskuvaan hankea.
Pimeän laskettua nojaan pitkään ikkunaan ja yritän tallentaa jokaisen yksityiskohdan lumisesta maisemasta.
Olen elossa, taas, ainakin hetken.
