Before I knew, it was winter again

Valo ulkona on erilaista. Tajuan sen heti herätessäni.

Maailma on vihdoin valkoinen, kaikki musta on kääritty rauhallisen viltin alle.

Ilma tuoksuu erilaiselta. Raikkaalta. Pakkaselta.

On hiljaista.

Sydän rinnassa sykkii pakahtumistaan, olen niin onnellinen.

Käännän kasvot taivasta kohti ja vedän sisääni talvea, joka tuli vihdoin.

Elän koko solullani, mikään ei ole epäselvää, hymyilen itselleni. Elän talvelle, rakkaalleni, joka vihdoin saapui luokseni. Minun, toukokuun lapsen, joka herää henkiin vasta kuuran peittäessä maan.

Vaikka käperryn itseeni, tunnen olevani enemmän yhtä maailman kanssa kuin koskaan. Tuijotan lumisia puita, kuuntelen jalan alla narskuvaan hankea.

Pimeän laskettua nojaan pitkään ikkunaan ja yritän tallentaa jokaisen yksityiskohdan lumisesta maisemasta.

Olen elossa, taas, ainakin hetken.

To all of you, who are a little weird in the head

For some reason I feel a very strong need to write this piece I´m about to write as, well, as I write.

I will not promote this one in Facebook or in any other social media, you have to dig a little (very little, but anyhow, do some digging) to get your hands on this one.

I´ve been doing a lot of self monitoring lately. To be honest, for the last year and a half, that is. And I am surprised by what I have found.

The person I always thought to be ever happy-go-lucky, social and brave has transformed into an introvert and shy. She has her strange ways and she is more than little insecure about those quirks.

Yes. I write vertically. I do not like all the confusing noises around me so I prefer walking around with my headphones on. I love books. I love them to the degree I think I´d rather die than live without a good story. I get drawn with words and beautiful sentences and I am sucked deep in a story. I sometimes forget I live in this real world instead of the beautiful place of my imagination. Most often I´d rather stay there.
I sleep when world becomes too much for me. When I just want to get through a moment or a day. Yes. I sometimes sleep far too much just for escaping purposes.
I love wombats. Those little weird creatures who seem to be smiling all the time.
And I love winter. When first signs of autumn appear I feel alive, after exhausting summer with just too much of everything. I collect pictures of winter and snow: the quietness touches me and the hint of sadness makes me happy. Same goes with abandoned houses. 

I get confused all the time, I do not understand people, I am not good at playing social games. I don´t trust easily and I do not get fond of people easily either, but when I do, I care too much and tend to get hurt.

I´m loud but I get scared of shouting and yelling. Fighting with someone is pure horror, but I am not afraid to fight for someone. 

With all this, I want to show you (yes, a piece of the most private me) that you are not only one with the odd things inside you. It may define you to some point but it does not make you wrong. You´re beautiful. Don´t give up. There will be someone who understands you and sees the beauty in you. And when there is, you´ll know.

Pyydä mua kebulle!

Päivän vegaanivinkki: pitäähän tytön syödä!

Oman kokemukseni mukaan jokaisesta kebulasta saa falafelia. Jopa niistä, joissa sitä ei ole listalla mainittu. Kebusetä nostaa ehkä kulmakarvoja hieman, mutta kun vaan jatkaa kassalla hymyilyä, yleensä sitä falafelia löytyy.

Kasvissyönti ei ole niin kovin kummallinen asia Välimeren läheisyydessä.

Sitten.

Pakko keulia, tästä coucous-setistä vaan on tullut oma suosikki.
Pikaruokaa parhaimmillaan:

2dl couscousia
3dl vettä
1tl suolaa
1tl savupaprikaa
1tl kurkumaa
1tl juustokuminaa
1rkl tomaattipyrettä
oman maun mukaan oliiviöljyä
puolikkaan sitruunan mehu
tuoretta korianteria
tuoretta minttua
tuoretta basilikaa
(persiljaa, jos siitä tykkää, itse en)
tomaatteja
puolikas kurkku pieneksi silputtuna.

Avot.

Ihkua lavvantaita.
 

Loppu ruokastressille, eli ihmettelyä siitä, miten viikossa opin syömään.

Vegaaniruokavaliota on takana nyt noin kaksi viikkoa.

Mitä näiden kahden viikon aikana on tapahtunut, on hämmentävää. Hyvin hämmentävää.

Ensimmäiset päivät kuluivat ihmetellessä, pähkäillessä ja epäonnistuessa.
Sitten muodostuivat ensimmäiset rutiinit, tietoisuudesta tuli tapa ja aivan ällistyttävän nopeasti ruoka-aineiden tarkkailu alkoi onnistua ns. sivusilmällä.

Nyt tulee iltalehtityylistä uutisointia, mutta silläkin uhalla... 
"Mitä sitten tapahtui, nopeasti, on ällistyttävää".

1. Makuaisti on muuttunut. Makeanhimo on kadonnut - nautin toki edelleen jälkkäristä, mutta rehellisesti sanottuna, suklaalevyn ahmiminen tuntuu ällöttävältä. Ja kaikki jotka minua yhtään tunnette, tiedätte, millainen sokerihiiri olen pahimillani.
2. Saan syödä paljon ja hyvää ruokaa. Tästä huolimatta ja tästä seuraten...
3. Huomasin yllättäen, että hitto. En ole stressannut liiallisesta syömisestä, kalorirajan ylittymisestä tai muustakaan yhtään kuluneiden päivien aikana.
4. En saa ruokaväsymystä, hiilarijumia, vaan olen lounaan jälkeen yhtä pirteä kuin ennen lounasta.
5. Ähky on vieras sana, vaikka syön paljon. Itseni täyteen.

Syön rennommin. Syön enemmän. 

Mutta koska syön paremmin ja laadukkaampaa ruokaa, paino putoaa. 
Iho voi hemmetin hyvin. Hiukset kiiltää. Elämä on kivaa.

Lyhyesti: voin paremmin kuin koskaan. Henkisesti ja fyysisesti.

Edelleenkään en lähde kritisoimaan muiden ravintovalintoja, mutta halusin jakaa tämän, koska en todella odottanut tai uskonut näin radikaaliin muutokseen.

Hyvää viikonloppua, muruset.

 

Vegaanihaaste!!!

Lupasinko, etten ala hörhöillä tai paasata?

Mitään en myönnä.

Sen sijaan haastan: http://www.vegaanihaaste.net/

Kirjauduin itse osallistujaksi tovi sitten ja odotan mielenkiinnolla mentorini virtuaalitapaamista sekä vinkkejä ruokavaliooni.

Nimittäin...

ensimmäiset neljä päivää ovat olleet melkolailla kaoottisia. Tiesin kyllä, että kattilaan ja kauhaan tulee tarttua, mutta voi sitä kellä on kiire.

Olen onnistunut joka päivä työntämään naamaani jotain eläinperäistä.

Mäkkärin kasvispihvissä on munajauhetta.
Lounasravintolan leipä oli leivottu voilla (toki tiedustelin, onko tässä munaa tai maitoa, en älynnyt tiedustella että onko piimää tahi voita...)
Kaurajugurtti on muuten pahaa (sori, Oatly).  

Ja kun luonteelleen ei mitään voi, niin yrittämisestä ei palkita. 

Säälin jo valmiiksi tuutoriani.

Voi olla, että päädyn syömään kattilallisen riisiä joka päivä, seuraavan kuukauden ajan. (Enkä mitenkään viittaa eiliseen iltapalaani tässä. No vähän viittaan. Ja olisi kuulkaa ollut riisiä ja tölkkiherkkusieniä, muttei ollut tölkinavaajaa.)

Trying it out - elämäni kolme viikkoa vegaanina

Päätöksiä, päätöksiä, päätöksiä..

Varoitus! Sisältää reippaaksi kuvittelemasi henkilön itseruodintaa. Saattaa vaurioittaa turvallista kuvaasi ko. ihmisestä.

Kevään korvalla tein tämänastisen elämäni vaikeimman päätöksen. 

Tiedän toimineeni oikein, mutta se, minkä kuvittelin olevan parasta oman itseni kannalta, tulikin vastapallona välittömästi takaisin, suoraan otsaan, ja aivan liian lujaa.

Siitä alkoi karuselli, jonka kyydistä en ole vielä onnistunut hyppäämään pois.

Olen lukenut pääni kipeäksi erinäköisiä voimaannuttavia mietelauseita, tehnyt asioita, joista kuvittelen tulevani iloiseksi, olen joogannut, juossut, itkenyt, nukkunut liikaa, lukenut ja ollut yksin, yksin ja vielä vähän lisää yksin. 

Olen suorittanut itseäni kadun aurinkoiselle puolelle (no nyt tuli väsynyt kalleaholaismi), mutta jostain syystä varjo lankeaa aina esiinyrittävän auringonpaisteen ylle.

Samaan aikaan olen pohtinut suhdettani itseeni: sisältä ja ulkoa.

Tiedän arvostavani itseäni aivan liian vähän. En ole vielä keksinyt, miten sen asian korjaan (kyllä, tällä on tekemistä sen kanssa, että viimeksi, kun aloin hetkeksi tuntea itseni hitusen paremmaksi, matto tempaistiin jalkojen alta ja edelleen retkotan paljaalla lankkulattialla nivelet vääntyneinä) enkä edes aio  mennä niihin mörköihin, jotka pitävät majaansa pääni sisällä.

Eli nyt loppuu lässytys.

Olen joutunut pakon edessä pohtimaan suhdettani myös kehooni. Kahden kuukauden täyden syömättömyyden jälkeen - kyllä, kehoni kieltäytyi vastaanottamasta ruokaa - ja sen myötä kadonneiden yli 12 kilon jälkeen olen käytännössä opetellut syömään uudestaan. En ikinä voi tietää, milloin elimistöni kieltäytyy taas vastaanottamasta ravintoa.

Josta pikkuhiljaa päästään asiaan.

Pitemmän aikaa jo olen pohtinut vegetaristisen ruokavalioni harmaata aluetta ja varovasti miettinyt olisiko minusta vegaaniksi.

Päätös tämän asian suhteen on nyt tehty, turvallisuuden vuoksi määräaikaisena. Eli heinäkuun ajan aion kieltäytyä kaikesta eläinperäisestä ravinnosta.

Miksi?

No, syy numero yksi tuli jo yllä mainittua: kokeillaan nyt tämäkin, siltä kannalta, että pidän ruumiistani huolta. 

Syy numero kaksi EI ole eläinten oikeudet.

Hämmennyin, etsiessäni verkosta vegaaniaiheisia meemejä ja mietelauseita. Kaikkiin liittyi jollain lailla eläinten oikeudet.

Nyt ei saa käsittää väärin, en ylenkatso aihetta, pois se minusta. Se ei vain ole syynä mahdolliselle vegaaniudelleni. En aio muuttua iduista saarnaavaksi hörhöksi ja lupaan muutenkin olla mahdollisimman vähän vaivaa-aiheuttava.

Koen lihantuotantoon liittyvät ympäristöaspektit sen sijaan hyvinkin tärkeinä. Kotimaisessa journalismissa harvoin tartutaan lihantuotannon globaaleihin ympäristöongelmiin, noh, ovathan ne ikäviä uutisia. Paljon turvallisempaa on seurata Iltalehdestä sitä, miten Cheek tekee paluun keikkalavoille ja miten Mikkosten perheen elämä etenee.

Tämä oli se saarna, minkä taisin luvata yllä jättää pitämättä. Eli näin hyvin minä vedän.

Heille, joita kokeilu kiinnostaa, lupaan kertoa asian etenemisestä. Ehkä onnistun jopa auttamaan jotakuta asian kanssa kamppailevaa.

Niitä käytännön asioita, siis:

Tänään aamulla tein ensimmäisen itseäni kirpaisevan myönnytyksen kun aamukahviini en lorottanutkaan Arlan sinistä, vaan mantelimaitoa. Sitä sokeroimatonta. 

No pahaahan se on kuin helvetti. Lasken tottumisen varaan.

Vihreän kortin kaupasta löytyi tasan yhtä vegaanista juustoa, minkä en oleta olevan minkäänsortin gourmee-elämys, sekä en vieläkään tiedä, onko Becel vegaaniystävällinen levite. Ostin sitä silti.

Riemunkiljahduksia sen sijaan aiheutti havainto siitä, että lempivalkkarini on "Vegan friendly". JIPII! (Tämä on hyvä mittari projektin henkisyydelle...) Olin nimittäin juuri lukenut artikkelin siitä, miten useimpien alkoholijuomien tislaukseen käytetään eläinperäisiä tuotteita. 

Torimansikoiden kohdalla ei tarvitse edes pohtia, eli mansikanmakuiseen perjantaintoivotukseen on hyvä lopettaa. Jatkoa seuraa...

Et sää mittää kylmää vettä halua.

Minullapa on hyvä ystävä, joka aikakin säännöllisesti jaksaa (no ainakin kahdesti on) jänkittää tekoälystä ja miten se lopulta ohittaa ihmisälyn ja sitten käy joko a) kauheita tai b) kauheita.

Hän on varmaan oikeassa, mutta no, en jaksa olla huolissani soivan pesukoneeni ja hetki sitten hankkimani älytelevision maailmanvalloitussuunnitelmista, koska on sitä osattu ennenkin:

Muistan hyvin ajan, jolloin mikroaaltouunia ei saanut tuijottaa, koska siitä sai säteilyä.

Telkkaria ei saanut tuijottaa, koska siitä sai silmävian (nyt se tosiaan suunnitelee pahoja aateekoo-terroristitekoja ja se pitää bootata kerran viikossa toimiakseen)....

...eikä tarvita edes näin kehittyneitä tekniikan muotoja todistamaan ihmisrodun sekundaarisuus oveluudessa - siihenhän tarvitaan vain puutarhaletku, koska jokainen tietää sen pirullisen otuksen osaavan mennä solmuun itsekseen yön aikana.

Siltikin veemäisin kaikista on suihku.

KYLLÄ!

Iän mukanaan tuomaa oppimista henkilöllähän on se, että kun kylmänä talviaamuna menee suihkuun - tai no oikeastaan koska vaan - ei sinne parane rynnätä, vaan suihkua pitää huijata. Vaikka termostaatti olisi kuinka säädetty tasaisen mukavaan 37.5 asteeseen, suihku koittaa yllättää ja ensimmäinen viisi sekuntia sieltä suihkuaa lähes jäähileistä vettä. Mutta siis tämänhän kaikki tietävät, eikä siinä mitään. 
Mutta olen tullut siihen vakaaseen lopputulemaan, että suihku on pahimmanlaatuinen holhoaja. Kun siis tästä alkuryöpsyilystä on päästä eroon, kylmää ei saa tulemaan millään. Ei. Millään.

Esim. lenkiltä tuleessa tai saunasta välisuihkussa, sitä saa vääntää jumaliste ranteet kipeinä termostaattia viileämmällä ja jokaisen käännetyn pykälän jälkeen niskaan tulee sitä samaa lehmäntissimaidonlämpöistä haaleaa tavaraa, korkeintaan hiuksenhienosti viilentymään päin. "ekkaisäävaatänkylmempäähalua".

Nojuu. Pakko vaan jatkaa tätäkin hyödyntöntä taistelua.

Tällälailla juhannuspäivänä muuten kun erehtyy juoksulenkille, niin se on omanlaistansa hauskuutta. Ohiajavista autoista ja lähiöomakotitalojen terasseilta tuijottaa syyllistäviä ja kovinkin verestäviä silmäpareja ja melkein voi kuulla päiden sisällä soimaavat "saatanan hullu" pilkkahuudot. 
Ääneen ei parane mitään törähtää, siitä krapulainen pää tulee pahemmaksi.

Että semttis.

98 päivää syksyyn

Menneenä iltana löysin itseni kaipaamasta syksyä. Turvallista hämärää, hiukan laiskaa valoa, joka jaksaa juuri ja juuri kohottaa päätään iltapäivän tunteina ja saman tien hiipuu takaisin peiton alle.
Sadetta ikkunan takana, vaatekerroksia. Pimeitä öitä, keltaisia lehtiä, tuulta, joka on kaikkea muuta kuin lempeä.

Sen sijaan minullekin tarjoillaan kesä.
Liian räikeä, liian teräväpiirteinen. Liikaa kaikkea, värejä, hajuja, ääniä. Kirkas valo, mikä ei lopu.

Henkilökohtaisesti en pysty käsittämään mikä kesässä viehättää. Jos ei sada tai ole liian kylmä niin on liian kuuma. Jäätelö on lähtökohtaisesti pahaa, inhottavaa makeaa maidonhajuista mössöä mikä jähmettyy tahmaksi sormiin.
Joka puolella pörrää ja surisee otuksia jotka joko pistävät tahi purevat.
Kesälomasta on hillitön stressi. Minne lapset hoitoon kun kunta leikkaa ja vähentää ja kesäpäivystystä ei ole? Minne koululaiset? Paska äiti ilmoitti väärälle leirille - kaverit menee mansikkarantaan ja se on täynnä.
Tylsää. 
Uimavedet on liian kylmiä ja juhannuksen jälkeen niissä on sinilevää. Joko jäädyt tai raavit.

Hullut menee naimisiin - siis ne, jotka ovat selvinneet hengissä kevätmasennuksesta kesäkuulle saakka, eivätkä makaa ruumishuoneella pää tohjona. 
Juhannuksena sitten maataan järven pohjassa maha täynnä hyvää viinaa ja keuhkot vettä.

Pelkästään iltalehtien kesäliitteet ovat riittävä syy masentua kesäkuukausista.
Ristikkoekstra, kantosuon kesäkassi pahoja keksejä, mehukatti, grillimakkara ja lopulta ohjeet siitä, miten laihtua viisitoista kiloa kahdessa viikossa ennen töihinpaluuta. 

Jo olemassa olevat avioliitot loppuu kun yhtäkkiä joutuukin katselemaan toisen naamaa neljä viikkoa putkeen. Jos ei joudu, niin ei hätää, kriisi siitäkin saadaan aikaiseksi.

Uskaliaimmat pakkaavat perheen kolmen neliön pyörillä kulkevaan matkavaunuhelvettiin ja ajavat tuuriin ja yöpyvät parkkipaikalla. Lorealin shampoot kun on kahdella eurolla kolme purkkia tarjouksessa. 

Ulos täytyy mennä väkisin, koska on hyvä ilma. Synti olla sisällä ja tuijottaa netflixiä.

...ja se kaikkein kauhein hullutus, yötön yö.

Tajutkaa, se on luonnotonta, ettei ole pimeää ja ettei saa nukuttua! Vähemmästäkin ihminen tarttuu kirveeseen ja tekee kauheita.

Minä muutan kellariin ja odotan ensilunta. Siihen asti, so not. Pääasia, että hyppy kulkee.

Puudutusta, perkele

Noniin, tänään oltiin taas erikoisjännän äärellä.

Näemmä alitajuisesti liitän vanhenemiseeni kapinakaipuun ja käyn tiedostamattani, pikkuaivojen luotettavassa ohjauksessa, ottamassa tatuointeja tarkalleen noin vuoden välein.

Viime vuonna tosin talo paloi iltapuhteeksi (ainakin melkein), tänä vuonna paloi vain hillitty valkea puuhellassa, eli kehityskaari on oleellinen.

Näin siinä käy kun vanhenee. Kaikesta tulee laimeampaa.

Siinä taas tänään parhaaseen lounasaikaan kun kiemurtelin tatuointistudion tuolissa korkkiruuvin tavoin asennoissa, joista paatuneinkin mukajoogi olisi ollut kateellinen, kävi mielessä, että miksi perkeleessä ihminen tämmöiseenkin suostuu.

Että kuitenkin kun aikuinen ihminen, peruskoululle kiitoksen antaen, pelkää hammaslääkäriä kuin ruttoa, eikä sinne suostu ilman kokovartalopuudutusta, nukutusta, palokuntaa ja unirättiä - vapaaehtoisesti ja kovaan hintaan kestää inahtamatta kolmen tunnin kidutuksen korkeamman hyvän nimissä.

Neulan lävistäessä ihon ja osuessa luun kohdalla erityisen makeaan kohtaan, sympaattinen hermosto huutaa hoosiannaa ja koko kroppa halvaantuu päälaesta varpaisiin. Kroppa vääntyy kaarelle, odotussohvalla istuu nuoripari, tulossa suunnittelemaan söpöä ensitatskaansa, minä röhnötän kyydissä naama irveessä, puren omaa kättäni ja hihitän samalla. Nuoren morsiamen naama muuttu kalpeaksi.

Taiteilja laskee käden olkapäälleni ja pyytää hengittämään.

Jep jep, kyllä tää tästä. KUISSI.

No, ainakin sitä tuntee olevansa elossa.

Enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, nytkään, illalla, tasaisen tykytyksen raastaessa kylkeä.

Tunnen olevani vähän enemmän minä, suorastaan siinä määrin, että hymyilyttää.

Vielä vähän enemmän hymyilyttää, että tälläkin kertaa minuun loputtomiksi ajoiksi maalattu kuva kantaa salaisuuden: taiteilija, joka ei edes sitä itse tiedä, on saanut sydämensä iholleni iäksi. 

Olkaa kiltisti lapset, älkääkä tehkö puoliakaan siitä, mitä minä tekisin.

Rakas Ikea.

Rakas Ikea.
Kirjoitan sinulle, koska havaitsin virheen ostamassani sohvan kokoonpanossa. Tarkemmin, ohjeistus ja paketin sisältö olivat puutteelliset. 
Ohjeissa selkeästi ilmoitetaan, että kokoamiseen tarvitaan joko a) kaksi pahviukon mallista henkilöä, joista toisella on korvan takana kynä tahi b) naiselta näyttävä hymyilevä nainen ja mieheltä näyttävä mies ruuvinvääntimen kera.
En tietenkään odota, että moiset artefaktit olisivat olleet mukana pakkauksessa sellaisenaan, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en pystynyt mukana tulleen kuusiokoloavaimen avulla kasaamaan pahvipakkauksista edes etäisesti miestä muistuttavaa olentoa. 
Tässä tulemme ohjeistuksen riittämättömyyteen.
Päädyin siis itse asettamaan kynän korvan taa ja esittämään pahviukkoa - hymyä kun en saanut aijalliseksi huulilleni loihtia.

Terveisin (önskar),
epätietoinen yksineläjä.

Noniin.
Sohva on kasattu ja talo alkaa tuntua kodilta.

Tajusin muutama hetki sitten, että ei liene kuitenkaan olla ihan normaali reagointitapa kolmekymppiselle naiselle ostaa remonttikuntoinen rintamamiestalo ja kunnostaa se lähinnä youtuben tarjontaan perustuvien vinkkien voimalla.
No nyt se on tehty, välillä on itkettänyt ja välillä (harvemmin) naurattanut, mutta ihan voin näillä puheilla sanoa, että "tervetuloa vaan tänne katsomaan ihan jokainen, joka epäili, pystynkö tähän". 

No nyt valehtelin.

Ette ole tervetulleita.

Ja teitä on muuten paljon.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö tässä käsillä on ollut se, miten äärimmäisen huonosti meidän reippaiden, yksin ikeoidensa kanssa taistelevien, pikkuisen normaalia päättäväisempien tyttöjen huonoa oloa osataan ottaa vastaan.

Sitä oikein sillälailla pelästytään. Että mikä sulla on, pitäiskö sun jutella jollekulle.
No koitan tässä sulle jutella, kun luulin, että sitä varten olet itseäsi ystäväkseni kutsunut. Mutta näemmä oletkin ihan huikea paukapää.

Sitten on nämä tyypit, jotka jauhaa sitä eilistä lämmitettyä kaurapuuroa siitä, miten "sä oot kyllä niin vahva" ja "sinä meet läpi vaikka harmaan kiven" tai tämä: "sä selviät mistä vaan".

Tiedoksi: niin olen, niin menen ja en muuten selviä.

Putoan yleensä jaloilleni, mutta tällä kertaa murtui molemmat reisiluut ja polvet meni pudotuksessa paskaksi. Niillä kintuilla tässä koetetaan parhaansa mukaan rämpiä eteenpäin. Että sikäli.

Toinen huomionarvoinen juttu on se, että me, jotka ollaan tooooosi vahvoja ja selvitään melkein mistä vaan, ollaan lähtökohtaisesti tosi väsyneitä siihen vahvana olemiseen. Ja selviämiseen.

Me itketään itsemme uneen silloin tällöin, mietitään, että jos hyppää kymmenekerroksisen kerrostalon katolta, ehtiikö tajuta kipua ennenkuin kuolee? 
...sitten me päätetään, että vihataan maailmaa vähän enemmän vielä ja muristaan lujempaa. Koska kukaan. ei. ole. tulossa. auttamaan.

Kun me ollaan niin vahvoja. Erikoisjännää, eikös juu.

Seuraa informaatiopläjäys: me rakastetaan sydämmemme verille. Me kiinnytään ja yleensä liikaa siinä vaiheessa kun on jo myöhäistä perääntyä. Me saadaan nenillemme ja me otetaan se keskimääräistä kovemmin vastaan. Meihin sattuu. Yleisesti väittäisin, että vaikka me vaikutetaan sosiaalisilta, me ollaan hiton yksin. 

Meitä auttaisi se yksikin ihminen, joka näkisi meidät sellaisena kun me oikeasti ollaan, vähän rikkinäisinä, paljon väsyneinä ja ikuisesti uskollisina.

Harmillista vaan, että sitten, kun se ihminen löytyy, niillä on taipumus satuttaa eniten, menemällä pois, unohtamalla kaikki lupaukset ja jättämällä meidät selviytymään, koska me ollaan niin pirun reippaita ja selvitään aina.