Menneenä iltana löysin itseni kaipaamasta syksyä. Turvallista hämärää, hiukan laiskaa valoa, joka jaksaa juuri ja juuri kohottaa päätään iltapäivän tunteina ja saman tien hiipuu takaisin peiton alle.
Sadetta ikkunan takana, vaatekerroksia. Pimeitä öitä, keltaisia lehtiä, tuulta, joka on kaikkea muuta kuin lempeä.
Sen sijaan minullekin tarjoillaan kesä.
Liian räikeä, liian teräväpiirteinen. Liikaa kaikkea, värejä, hajuja, ääniä. Kirkas valo, mikä ei lopu.
Henkilökohtaisesti en pysty käsittämään mikä kesässä viehättää. Jos ei sada tai ole liian kylmä niin on liian kuuma. Jäätelö on lähtökohtaisesti pahaa, inhottavaa makeaa maidonhajuista mössöä mikä jähmettyy tahmaksi sormiin.
Joka puolella pörrää ja surisee otuksia jotka joko pistävät tahi purevat.
Kesälomasta on hillitön stressi. Minne lapset hoitoon kun kunta leikkaa ja vähentää ja kesäpäivystystä ei ole? Minne koululaiset? Paska äiti ilmoitti väärälle leirille - kaverit menee mansikkarantaan ja se on täynnä.
Tylsää.
Uimavedet on liian kylmiä ja juhannuksen jälkeen niissä on sinilevää. Joko jäädyt tai raavit.
Hullut menee naimisiin - siis ne, jotka ovat selvinneet hengissä kevätmasennuksesta kesäkuulle saakka, eivätkä makaa ruumishuoneella pää tohjona.
Juhannuksena sitten maataan järven pohjassa maha täynnä hyvää viinaa ja keuhkot vettä.
Pelkästään iltalehtien kesäliitteet ovat riittävä syy masentua kesäkuukausista.
Ristikkoekstra, kantosuon kesäkassi pahoja keksejä, mehukatti, grillimakkara ja lopulta ohjeet siitä, miten laihtua viisitoista kiloa kahdessa viikossa ennen töihinpaluuta.
Jo olemassa olevat avioliitot loppuu kun yhtäkkiä joutuukin katselemaan toisen naamaa neljä viikkoa putkeen. Jos ei joudu, niin ei hätää, kriisi siitäkin saadaan aikaiseksi.
Uskaliaimmat pakkaavat perheen kolmen neliön pyörillä kulkevaan matkavaunuhelvettiin ja ajavat tuuriin ja yöpyvät parkkipaikalla. Lorealin shampoot kun on kahdella eurolla kolme purkkia tarjouksessa.
Ulos täytyy mennä väkisin, koska on hyvä ilma. Synti olla sisällä ja tuijottaa netflixiä.
...ja se kaikkein kauhein hullutus, yötön yö.
Tajutkaa, se on luonnotonta, ettei ole pimeää ja ettei saa nukuttua! Vähemmästäkin ihminen tarttuu kirveeseen ja tekee kauheita.
Minä muutan kellariin ja odotan ensilunta. Siihen asti, so not. Pääasia, että hyppy kulkee.
Noniin, tänään oltiin taas erikoisjännän äärellä.
Näemmä alitajuisesti liitän vanhenemiseeni kapinakaipuun ja käyn tiedostamattani, pikkuaivojen luotettavassa ohjauksessa, ottamassa tatuointeja tarkalleen noin vuoden välein.
Viime vuonna tosin talo paloi iltapuhteeksi (ainakin melkein), tänä vuonna paloi vain hillitty valkea puuhellassa, eli kehityskaari on oleellinen.
Näin siinä käy kun vanhenee. Kaikesta tulee laimeampaa.
Siinä taas tänään parhaaseen lounasaikaan kun kiemurtelin tatuointistudion tuolissa korkkiruuvin tavoin asennoissa, joista paatuneinkin mukajoogi olisi ollut kateellinen, kävi mielessä, että miksi perkeleessä ihminen tämmöiseenkin suostuu.
Että kuitenkin kun aikuinen ihminen, peruskoululle kiitoksen antaen, pelkää hammaslääkäriä kuin ruttoa, eikä sinne suostu ilman kokovartalopuudutusta, nukutusta, palokuntaa ja unirättiä - vapaaehtoisesti ja kovaan hintaan kestää inahtamatta kolmen tunnin kidutuksen korkeamman hyvän nimissä.
Neulan lävistäessä ihon ja osuessa luun kohdalla erityisen makeaan kohtaan, sympaattinen hermosto huutaa hoosiannaa ja koko kroppa halvaantuu päälaesta varpaisiin. Kroppa vääntyy kaarelle, odotussohvalla istuu nuoripari, tulossa suunnittelemaan söpöä ensitatskaansa, minä röhnötän kyydissä naama irveessä, puren omaa kättäni ja hihitän samalla. Nuoren morsiamen naama muuttu kalpeaksi.
Taiteilja laskee käden olkapäälleni ja pyytää hengittämään.
Jep jep, kyllä tää tästä. KUISSI.
No, ainakin sitä tuntee olevansa elossa.
Enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, nytkään, illalla, tasaisen tykytyksen raastaessa kylkeä.
Tunnen olevani vähän enemmän minä, suorastaan siinä määrin, että hymyilyttää.
Vielä vähän enemmän hymyilyttää, että tälläkin kertaa minuun loputtomiksi ajoiksi maalattu kuva kantaa salaisuuden: taiteilija, joka ei edes sitä itse tiedä, on saanut sydämensä iholleni iäksi.
Olkaa kiltisti lapset, älkääkä tehkö puoliakaan siitä, mitä minä tekisin.
Rakas Ikea.
Kirjoitan sinulle, koska havaitsin virheen ostamassani sohvan kokoonpanossa. Tarkemmin, ohjeistus ja paketin sisältö olivat puutteelliset.
Ohjeissa selkeästi ilmoitetaan, että kokoamiseen tarvitaan joko a) kaksi pahviukon mallista henkilöä, joista toisella on korvan takana kynä tahi b) naiselta näyttävä hymyilevä nainen ja mieheltä näyttävä mies ruuvinvääntimen kera.
En tietenkään odota, että moiset artefaktit olisivat olleet mukana pakkauksessa sellaisenaan, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en pystynyt mukana tulleen kuusiokoloavaimen avulla kasaamaan pahvipakkauksista edes etäisesti miestä muistuttavaa olentoa.
Tässä tulemme ohjeistuksen riittämättömyyteen.
Päädyin siis itse asettamaan kynän korvan taa ja esittämään pahviukkoa - hymyä kun en saanut aijalliseksi huulilleni loihtia.
Terveisin (önskar),
epätietoinen yksineläjä.
Noniin.
Sohva on kasattu ja talo alkaa tuntua kodilta.
Tajusin muutama hetki sitten, että ei liene kuitenkaan olla ihan normaali reagointitapa kolmekymppiselle naiselle ostaa remonttikuntoinen rintamamiestalo ja kunnostaa se lähinnä youtuben tarjontaan perustuvien vinkkien voimalla.
No nyt se on tehty, välillä on itkettänyt ja välillä (harvemmin) naurattanut, mutta ihan voin näillä puheilla sanoa, että "tervetuloa vaan tänne katsomaan ihan jokainen, joka epäili, pystynkö tähän".
No nyt valehtelin.
Ette ole tervetulleita.
Ja teitä on muuten paljon.
Toinen mielenkiintoinen ilmiö tässä käsillä on ollut se, miten äärimmäisen huonosti meidän reippaiden, yksin ikeoidensa kanssa taistelevien, pikkuisen normaalia päättäväisempien tyttöjen huonoa oloa osataan ottaa vastaan.
Sitä oikein sillälailla pelästytään. Että mikä sulla on, pitäiskö sun jutella jollekulle.
No koitan tässä sulle jutella, kun luulin, että sitä varten olet itseäsi ystäväkseni kutsunut. Mutta näemmä oletkin ihan huikea paukapää.
Sitten on nämä tyypit, jotka jauhaa sitä eilistä lämmitettyä kaurapuuroa siitä, miten "sä oot kyllä niin vahva" ja "sinä meet läpi vaikka harmaan kiven" tai tämä: "sä selviät mistä vaan".
Tiedoksi: niin olen, niin menen ja en muuten selviä.
Putoan yleensä jaloilleni, mutta tällä kertaa murtui molemmat reisiluut ja polvet meni pudotuksessa paskaksi. Niillä kintuilla tässä koetetaan parhaansa mukaan rämpiä eteenpäin. Että sikäli.
Toinen huomionarvoinen juttu on se, että me, jotka ollaan tooooosi vahvoja ja selvitään melkein mistä vaan, ollaan lähtökohtaisesti tosi väsyneitä siihen vahvana olemiseen. Ja selviämiseen.
Me itketään itsemme uneen silloin tällöin, mietitään, että jos hyppää kymmenekerroksisen kerrostalon katolta, ehtiikö tajuta kipua ennenkuin kuolee?
...sitten me päätetään, että vihataan maailmaa vähän enemmän vielä ja muristaan lujempaa. Koska kukaan. ei. ole. tulossa. auttamaan.
Kun me ollaan niin vahvoja. Erikoisjännää, eikös juu.
Seuraa informaatiopläjäys: me rakastetaan sydämmemme verille. Me kiinnytään ja yleensä liikaa siinä vaiheessa kun on jo myöhäistä perääntyä. Me saadaan nenillemme ja me otetaan se keskimääräistä kovemmin vastaan. Meihin sattuu. Yleisesti väittäisin, että vaikka me vaikutetaan sosiaalisilta, me ollaan hiton yksin.
Meitä auttaisi se yksikin ihminen, joka näkisi meidät sellaisena kun me oikeasti ollaan, vähän rikkinäisinä, paljon väsyneinä ja ikuisesti uskollisina.
Harmillista vaan, että sitten, kun se ihminen löytyy, niillä on taipumus satuttaa eniten, menemällä pois, unohtamalla kaikki lupaukset ja jättämällä meidät selviytymään, koska me ollaan niin pirun reippaita ja selvitään aina.
