Noniin, tänään oltiin taas erikoisjännän äärellä.
Näemmä alitajuisesti liitän vanhenemiseeni kapinakaipuun ja käyn tiedostamattani, pikkuaivojen luotettavassa ohjauksessa, ottamassa tatuointeja tarkalleen noin vuoden välein.
Viime vuonna tosin talo paloi iltapuhteeksi (ainakin melkein), tänä vuonna paloi vain hillitty valkea puuhellassa, eli kehityskaari on oleellinen.
Näin siinä käy kun vanhenee. Kaikesta tulee laimeampaa.
Siinä taas tänään parhaaseen lounasaikaan kun kiemurtelin tatuointistudion tuolissa korkkiruuvin tavoin asennoissa, joista paatuneinkin mukajoogi olisi ollut kateellinen, kävi mielessä, että miksi perkeleessä ihminen tämmöiseenkin suostuu.
Että kuitenkin kun aikuinen ihminen, peruskoululle kiitoksen antaen, pelkää hammaslääkäriä kuin ruttoa, eikä sinne suostu ilman kokovartalopuudutusta, nukutusta, palokuntaa ja unirättiä - vapaaehtoisesti ja kovaan hintaan kestää inahtamatta kolmen tunnin kidutuksen korkeamman hyvän nimissä.
Neulan lävistäessä ihon ja osuessa luun kohdalla erityisen makeaan kohtaan, sympaattinen hermosto huutaa hoosiannaa ja koko kroppa halvaantuu päälaesta varpaisiin. Kroppa vääntyy kaarelle, odotussohvalla istuu nuoripari, tulossa suunnittelemaan söpöä ensitatskaansa, minä röhnötän kyydissä naama irveessä, puren omaa kättäni ja hihitän samalla. Nuoren morsiamen naama muuttu kalpeaksi.
Taiteilja laskee käden olkapäälleni ja pyytää hengittämään.
Jep jep, kyllä tää tästä. KUISSI.
No, ainakin sitä tuntee olevansa elossa.
Enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, nytkään, illalla, tasaisen tykytyksen raastaessa kylkeä.
Tunnen olevani vähän enemmän minä, suorastaan siinä määrin, että hymyilyttää.
Vielä vähän enemmän hymyilyttää, että tälläkin kertaa minuun loputtomiksi ajoiksi maalattu kuva kantaa salaisuuden: taiteilija, joka ei edes sitä itse tiedä, on saanut sydämensä iholleni iäksi.
Olkaa kiltisti lapset, älkääkä tehkö puoliakaan siitä, mitä minä tekisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti