Kirjoitan sinulle, koska havaitsin virheen ostamassani sohvan kokoonpanossa. Tarkemmin, ohjeistus ja paketin sisältö olivat puutteelliset.
Ohjeissa selkeästi ilmoitetaan, että kokoamiseen tarvitaan joko a) kaksi pahviukon mallista henkilöä, joista toisella on korvan takana kynä tahi b) naiselta näyttävä hymyilevä nainen ja mieheltä näyttävä mies ruuvinvääntimen kera.
En tietenkään odota, että moiset artefaktit olisivat olleet mukana pakkauksessa sellaisenaan, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en pystynyt mukana tulleen kuusiokoloavaimen avulla kasaamaan pahvipakkauksista edes etäisesti miestä muistuttavaa olentoa.
Tässä tulemme ohjeistuksen riittämättömyyteen.
Päädyin siis itse asettamaan kynän korvan taa ja esittämään pahviukkoa - hymyä kun en saanut aijalliseksi huulilleni loihtia.
Terveisin (önskar),
epätietoinen yksineläjä.
Noniin.
Sohva on kasattu ja talo alkaa tuntua kodilta.
Tajusin muutama hetki sitten, että ei liene kuitenkaan olla ihan normaali reagointitapa kolmekymppiselle naiselle ostaa remonttikuntoinen rintamamiestalo ja kunnostaa se lähinnä youtuben tarjontaan perustuvien vinkkien voimalla.
No nyt se on tehty, välillä on itkettänyt ja välillä (harvemmin) naurattanut, mutta ihan voin näillä puheilla sanoa, että "tervetuloa vaan tänne katsomaan ihan jokainen, joka epäili, pystynkö tähän".
No nyt valehtelin.
Ette ole tervetulleita.
Ja teitä on muuten paljon.
Toinen mielenkiintoinen ilmiö tässä käsillä on ollut se, miten äärimmäisen huonosti meidän reippaiden, yksin ikeoidensa kanssa taistelevien, pikkuisen normaalia päättäväisempien tyttöjen huonoa oloa osataan ottaa vastaan.
Sitä oikein sillälailla pelästytään. Että mikä sulla on, pitäiskö sun jutella jollekulle.
No koitan tässä sulle jutella, kun luulin, että sitä varten olet itseäsi ystäväkseni kutsunut. Mutta näemmä oletkin ihan huikea paukapää.
Sitten on nämä tyypit, jotka jauhaa sitä eilistä lämmitettyä kaurapuuroa siitä, miten "sä oot kyllä niin vahva" ja "sinä meet läpi vaikka harmaan kiven" tai tämä: "sä selviät mistä vaan".
Tiedoksi: niin olen, niin menen ja en muuten selviä.
Putoan yleensä jaloilleni, mutta tällä kertaa murtui molemmat reisiluut ja polvet meni pudotuksessa paskaksi. Niillä kintuilla tässä koetetaan parhaansa mukaan rämpiä eteenpäin. Että sikäli.
Toinen huomionarvoinen juttu on se, että me, jotka ollaan tooooosi vahvoja ja selvitään melkein mistä vaan, ollaan lähtökohtaisesti tosi väsyneitä siihen vahvana olemiseen. Ja selviämiseen.
Me itketään itsemme uneen silloin tällöin, mietitään, että jos hyppää kymmenekerroksisen kerrostalon katolta, ehtiikö tajuta kipua ennenkuin kuolee?
...sitten me päätetään, että vihataan maailmaa vähän enemmän vielä ja muristaan lujempaa. Koska kukaan. ei. ole. tulossa. auttamaan.
Kun me ollaan niin vahvoja. Erikoisjännää, eikös juu.
Seuraa informaatiopläjäys: me rakastetaan sydämmemme verille. Me kiinnytään ja yleensä liikaa siinä vaiheessa kun on jo myöhäistä perääntyä. Me saadaan nenillemme ja me otetaan se keskimääräistä kovemmin vastaan. Meihin sattuu. Yleisesti väittäisin, että vaikka me vaikutetaan sosiaalisilta, me ollaan hiton yksin.
Meitä auttaisi se yksikin ihminen, joka näkisi meidät sellaisena kun me oikeasti ollaan, vähän rikkinäisinä, paljon väsyneinä ja ikuisesti uskollisina.
Harmillista vaan, että sitten, kun se ihminen löytyy, niillä on taipumus satuttaa eniten, menemällä pois, unohtamalla kaikki lupaukset ja jättämällä meidät selviytymään, koska me ollaan niin pirun reippaita ja selvitään aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti