Aamujuoksuja :)

Olihan sitä sitten otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä luomaan rutiineja. Tältä näytti  lähtötunnelmat :) kuumaa ja kosteaa... 

 

Tästä eteenpäin olisi sitten tarkoitus aina tilaisuuden tullen käyttää aamun aikaisimmat hetket juoksulenkkeihin. Jättää auto hiukan kauemmas työpaikasta ja hölkkäillä pelipaikoille - toivottavasti jo kohta viileämmissä tunnelmissa. Minähän olen kuitenkin se tyyppi, joka salaa odottaa syksyä jo heti elokuun ensimmäisenä päivänä ja pitää kuumuuden kellastamia lehtiä merkkinä syksyn saapumisesta.

 

Käytin illalla vielä hyvän tovin eilisen kirjoituksen aihepiirin pohtimiseen. Miksi negatiivisuus ottaa niin helposti meistä ylivallan.

Luin tuossa jokin päivä sitten erään ihmisen ajatuksia nykyihmisen suhtaumisesta esimerkiksi omaan kehoonsa. Itsekin olen viettänyt aikuisiästäni valtaosan jonkinsortin dieetillä ja ajatellut hirvittävän negatiivisesti omasta kehostani. Asiahan on aivan uskomattoman yksinkertainen ja sen pitäisi olla itsestään selvyys, ja minua suorastaan hävetti, kun tajusin, miten tuo täysin tuntemattoman ihmisen teksti kosketti minua: meidän ei pitäisi ajatella tai varsinkaan ääneen arvostella omaa kehoamme negatiivisesti. Oli ulkomuoto mikä tahansa, minä OLEN minä: varpaista päälakeen, enkä mitenkään erillinen otus jonkun epämääräisen ja ei-tyydyttävän kuoren sisällä. Minun velvollisuuteni ja tehtäväni on rakastaa itseni sisältä ja ulkoa, sekä ajatella positiivisia ajatuksia itsestäni.

 

Miksi?

 

Koska negatiivisuus tarttuu, se on itseään toteuttava ennustus. Tässä tullaan eiliseen aihepiiriin. Miksi ihmeessä pitää kylvää huumorin varjolla negatiivisuutta ja siten kutsua sitä nimeltä? Meillä karjalaisista juurista versoneilla on monia sanontoja, yksi niistä on "älä manaa". Koitetaan tarttua tähän: ei manata negatiivisuutta itseemme, ystäviimme, lähipiiriimme tai ylipäätään ympäristöömme. Negatiivisista asioista voi, saa ja pitää päästää irti.

Tiedän yhden, jolle tämä tulee olemaan todella hankalaa :)

Please don´t fuck this up.

Minähän en ole se tyyppi, joka on tunnettu siitä, että ajattelee aina ennen toimintavaiheeseen ryntäämistä. En ole myöskään saanut mitalia siitä, että harkitsen loppuun saakka sanottavani tarpeellisuuden tahi asiallisuuden.

Olen loukannut monia ihmisiä haluamattani ja ymmärtämättäni. On muutamia tilanteita, jotka ovat tänäkin päivänä minulle mysteeri, miten riitaan jouduttiin. Minähän vain totesin.

Kuitenkin olen varsinkin viimeisen vuoden aikana tilaisuuden tullen yrittänyt tiedostaa tätä ominaisuuttani ja pyrkiä muuttamaan omaa käytöstäni ihmisystävällisempään suuntaan. Koska loppuviimeksi olen ihan hyvä tyyppi. Ja koska oikeasti kukaan ei ole vastuussa - itseäni lukuunottamatta - siitä, miten voin.

 

Vuosi tosiaan vierähti hieman erilaisessa toimintaympäristössä. Nyt on palattu siihen normaaliin. Ja olen hämmentynyt.

Käytävällä törmäsin erääseen kollegaan, jota siis en ole vuoteen nähnyt.  Vaihdoimme kuulumiset ja kepeydet. Kollega kysäisi, että mitä minulla on työn alla. Vastasin ja reaktio oli välitön: "no tuo keissihän on sit just sellanen ryssi tämä homma, et todellakin "please don´t fuck this up".

Slap. Slap. Slap.



Tiedän tämän kollegan tyylin - sanoin itselleni.
Tunnen tämän kollegan tavat - sanoin itselleni.
Minun ei pidä loukkaantua - sanoin itselleni.

Kävelin pois, loukkaannuin hieman ja ennenkaikkea hämmennyin.

Pitääkö minun sietää tuollaista kepeää piruilua vitsin muotoon naamioituna? Vain, koska tiedän, että hän ei tarkoittanut sanomallaan mitään? Tiedän, etten ole mokaillut hommia. Tiedän, etten tästä lannistu. Mielestäni ei pidä.

Mietin, että mitä hän oikeasti tarkoitti. Oliko kommentissa huolta, tsemppiä, välittämistä? Varmasti kaikkea noista. Kuvittelen, että hän halusi sanoa: hei, iso ja tärkeä juttu, jännittääkö? Selviät ihan varmasti, tiedäthän, pyydä apua ajoissa, jos tuntuu hankalalta, sillä tämä on tärkeä tapaus meille kaikille.

Miksi hän ei sitten käyttänyt noita sanoja? Miksi tunnistan itseni moisesta tilanteesta ja monta muuta, joille olisi vaikeaa käyttää ystävällisiä ja lempeitä sanoja? Miksi tänä päivänä yleinen ilmapiiri on niin latautunut, että ystävällisyys ja välittäminen koetaan omituisena? Miten suuressa toisen ihmisen kohtaamisen tarpeessa olemme, jos avun tarjoaminen ja välittämisen avoimesti näyttäminen koetaan heikkoutena? Ja nämä henkilökohtaiset tilat, joista pidämme kiinni (minä etunenässä...)? Voitko ottaa lähelläsi nyt olevaa ihmistä kädestä kiinni, katsoa häntä silmiin ja kysyä miten hän voi?

...kyseessä on luultavasti lapsesi, jos vastasit kyllä. Muutoin tilanne kävisi liian latautuneeksi ja kuormittavaksi. Tuntisitte molemmat olonne epämukavaksi. Näin toimitaan vain konsultin käskystä työhyvinvointipäivillä, eikös vain?

Näin avuttomia me olemme.