Joulunaikaa, pulut.

Pari päivää sitten tuntui vielä aika mahdottomalta ajatukselta koko joulun tulo.
Tai tuleehan se, päivämäärä, sieltä vastaan, vaikka miten ihminen rimpuilisi.

Lukeudun jouluihmisiin pienillä reunahuomautuksilla. En tykkää markettien joululauluista enkä oikeastaan jouluruuista. Mutta sitkeällä yrittämisellä ja päämäärätietoisesti joulua omannäköiseksi sorvaavalla asenteella olen onnistunut säilyttämään jollain lailla jouluihmisyyteni.

Tämän vuoden loppu ei ole ollut millään lailla ruusuinen ja leuka rinnassa on menty useammin kuin pää pystyssä.

Olen ollut suoraan sanottuna todella väsynyt ja herkällä tuulella, eikä joulufiiliksiä ole ollut nimeksikään.

Perjantai-ilta onneksi meni hyvässä seurassa Raskaampaa Joulua-kiertueella ja vaikka ennen nukkumista vielä pikkuisen piti elämän surkeutta itkeskellä, aamulla ripeä moppiin tarttuminen ja eteisen vaatekaapin ruokkoaminen ilmeisesti palautti uskon ihmiseen.

Kirjaston kautta, pampula kainaloon, laadukasta nuortenfantasiaa ja siihen päälle sitä paljon puhuttua omaa aikaa.

Alkaa näyttää ja tuntua ihan - jos ei nyt joululta - niin ainakin lomalta :)

Rauhaisaa joulunaikaa, murut - vilkaiskaapa ulos jos vaikka siellä sataisi lunta, niinkuin täällä.
 

...and suddenly it was winter...

 Marraskuussa aloitettiin taas juoksut. Ei puskissa tällä kertaa, käytännön syistä.
Marraskuinen sunnuntai yllätti auringonpaisteella ja lenkille venyi pituutta suunniteltua enemmän.

Joskus elämä hymyilee pienten asioiden kautta, ne vaan pitää huomata.

Vesisateen keskellä aurinkoinen iltapäivälenkki on sellainen.

 ...Ja sitten yhtäkkiä on talvi.
Naapuri tulee soittamaan ovikelloa ja pyytää kaksieuroista puutarhavastaavan (Eila) joulukukkaan. Kuulemma "tämmöiset yksinäiset ihmiset" on antaneet kaksi euroa.

Hymyilyttää ja itkettää.

Monet haavat ovat vielä avoimia ja kipeitä, ja tulevat olemaan pitkään. Eikä tilannetta auta, että päälle ehti tulla jo uusia.

Olen hiukan hajanainen ja epävarma. Silti päivä kerrallaan asiat muuttuvat paremmiksi, siihen on uskottava.
Kuviteltava tulevaisuus ja onnellisuus, kunnes siitä tulee totta.

Hyvää joulunodotusta, rakkaat.

Oo siellä jossain mun

Alusta asti me tiedettiin mihin ruvettiin sä ootat mä ootan, niin me luvattiin 
kumpikaan tainnu tajuta sit edes et ajan myötä yhä rajummaks tää menee 
sä odotat mua kotona kellon kaa ja toinen puoli must sanoo et tää viel helpottaa, 
toinen puoli tietää lopun ikää tien pääl 
sitä varten mut luotiin, en voi sitä kieltää. 
Ostan aikaa valamal uskoa unelmiin ehitään tehä se mitä yhessä suunniteltiin 
vaik siihen voi mennä vuosii viel tsiigataan Turunlinnas ku laivat lipuu Ruotsiin 
mut nyt on mentävä, aikataulu lentävä 
sä soitat perään jo enne ku oon ees kentällä luuri soi, en vastaan mä paan sen pois-
tiedän mitä aiot sanoo

Hiljasta on ollu viimeiset viikot. Odotetut vuodet kantoivat veronsa ja yksi reissusuhde tuli tiensä päähän. Ei riitoja, ei huutoa, ei draamaa. Yhteinen toteamus ja ero.

Mies ei ole rokkari, silti tämä biisi ja sovitus on koskettanut syvältä viime päivinä. Vuoden matkapäivien hipoessa sataa ei kotona odottajaa ole aina naurattanut.

Sä katat taas kahelle ihan huvikseen vaan, vaik tiedät et kolmeen viikkoon en oo kotonakaan
jätin taas soittamatta, ihan huomaamatta - en osaa olla sulle huolia kai tuottamatta 
keskityn täysil, samalla sua laiminlyön, elämän työ meidän yhteist elämää syö
tuntuu et toinen aina toisesta pois, jos valita parhaat puolet vaa toisesta vois
mut vaan itteensä voi muuttaa, toist ihmistä ei ja kun soitin, nii riitely molemmil fiilistä vei
kun ollaan yhessä mä en muuttas susta mitään
ne pienet hetket onneen saa mut kiinni susta pitää ja näen sut siin, viel kun ollaan ruttusii 
näen vaivaa jotta vielä muuttusin tarviin sua ja toivon et jaksat venaa 
älä pakota mua valitsemaan

Odotetut vuodet vaihtui tasaiseksi ärstymykseksi, oman elämän opetteluksi ilman sitä toista, lopulta ärsytykseksi ja vieraudeksi. 
Ensiaskeleet, sanat, hymyt ja kesälomat. Päiväkodin kevätjuhlat, koulupäätökset, neuvolakäynnit, 
hammaslääkärit. Vanhempainillat ja limudiskot.
Yksin.
Siihen tottuu.
Siihen turtuu.

Haaveet eläkepäivistä Korfulla muuttuu etäisyydeksi ja kylmyydeksi, tunteet kuolee, haaveet haalistuu, on todettava, tämä oli tässä.

Lapset kasvaa, yhtäkkiä ne on isoja ja ne ei enää tarvitse meitä niin. Peilistä ei katso enää ihan nuori äiti, nainen. 

Yhtäkkiä on pirun hiljaista.

Odotanko turhaan sua sittenkin 
mitä jos vain käy niin kuin muillekin 
välimatka piinaa ja vaivaa mua 
kuka päättää, ketkä saa onnistua

Katsotaan eteenpäin ja suljetaan ovi perässä.

Venäjänlammi

Joka vuotinen ihmettelyreissu Venäjänlammelle. Ihmiselämän jokaikisen surkeuden voi helposti kiteyttää syksyisen uimarannan ankeuteen.

 

Hei, hei, kesän ekana päivänä nähdään taas. Sleep well.

 

 

Savunhajua

Sienimetsässä kun on ihmisellä aikaa ajatella asioita, niin tulipa taas monenmoista mieleen maalla asumisesta.

Viime päivien agenda on voimallisesti koostunut puitten heittelystä. Tiedättehän. Se on sitä motivoivaa "tee-työtä-jolla-on-vittu-tarkoitus"-hommaa... ensin kaadetaan puu. Sitten raahataan puu pois metsästä. Sitten siitä tehdään klapeja. Sitten ne klapit kaadetaan traktorin peräkärrystä kukkapenkin päälle, hupskeikkaa. Sitten ne klapit rumentaa pihaa koko kesän ja niitä koitetaan kasata pinoihin hiki pärskyen. Sitten tulee syyssateet ja niitä just pinottuja klapeja kannetaan selkä vääränä traktorin kauhasta puuvajaan. Sitten tulee pakkanen tai saunaehtoo ja ne samat karahkat raahataan sisälle. Eiksjuu?

Eilen se tarkoitti raivon pakkaantumista kilpaa tihenevän pimeän kanssa. Metallica pauhasi kolmen markan mökkiradiosta ja meni siinä loppuviimeksi pari oluttakin. Siinä kohtaa vähän kyllä jo nauratti - istua traktorin kauhassa yltäpäältä kilkkeessä ja pölyssä ja kiskoa Karhua ysäriklassikoiden tahdissa.

Omia valintoja, yhtä kaikki.

Eilen ehdittiin toki käväistä isolla kirkollakin ihmettelemässä. Pikkutavaran rakastaja iski silmänsä heti pähkinöihin (tammenterhoihin) ja vaivihkaa keräsi niitä taskut täyteen.
Muuten alkaa olla siinä iässä neiti, että tunti vierähti asiantuntevasti Stockan hajuvesiosastolla pojista jutellen.

Siellä Stockalla sitten kuultiin elämänviisaus, mikä jäi mietityttämään ja lämmittämään mieltä pidemämksi toviksi: "äiti, vaikka sä pukisit kuinka hienot vaatteet päälle ja meikkaisit ja pistäisit hajuvettä, niin sun hiukset tuoksuu aina vähän savulle".

Välikausihaalari

Juoksut on toistaiseksi tauolla ja energia menee kintunparanteluhommissa. Siinä jääkin yksilölle aikaa sepeillä jos jonkinmoista muuta asiata.

Esimerkiksi tehdä ihan liikaa töitä. Nukkua huonosti, jättää aamupala syömättä yhtenä, kahtena, seitsemänä päivänä...korvata lounas rahkalla ja illalla syödä lihapiirakka ja sipsiä ja leipää ja ja ja ja ja. Kaikkea, mitä on jäänyt kaapin perälle muilta, ruokaa ei jaksa laittaa.

Hartiat nousee korviin ja stressitaso kipuaa taivaisiin. Kroppa on jumissa, koska samalla kun jäivät aamupalat, jäi myös aamujooga, päiväjooga, iltajooga ja ylipäätään jooga.

Eräänä aamuna hiuksia kuivatessa tuntuu tuttu napsahdus niskassa ja pää ei käänny. Soitto fyssarille ja eikun menoksi.

Särkylääkettä niskaan, repivään päänsärkyyn, jalkakipuun...oivoi. Tuttu negatiivisuus nostaa päätään.

Mikä tässä on sellaista, mikä ei olisi koettu reilu vuosi sitten ja eletty läpi ja todettu huonoksi vaihtoehdoksi?

Niinpä.

Näytän yhtäkkiä siltä, että olen raskaana - maha turvottaa ja naama kukkii. Olo on paska.

Ei tässä auta, kuin kasailla itsensä ja ottaa poisluikkivan Zenin hännästä kiinni ja alkaa kuroa välimatkaa umpeen.

Nyt stop. Aikalisä.

Tästä hetkesä eteenpäin teen korjausliikkeitä. Tiputan pois leivät, makeutusaineet ja teollisen ruuan.

Hengitän.

Raivaan ympäriltä pois aikaa ja energiaa syövät huonon energian ihmiset. Ne, jotka saavat minut epäilemään omia kykyjäni ja osaamistani. En aio kuunnella sitä pahaa, mikä sieltä suusta suuntaani tulee, vaan kuunnella itseäni.

Ei tässä ole mitään uutta.

Syksy on täällä viimein. Toivottavasti tämä on viimeinen lämmin viikonloppu ja alkuviikosta saisi puolestani vaikka kaivaa pipon esiin.

Mutta tiedättekö, syksyn rakastajana olen kimmastunut. Ne kirppispalstoille ilmestyvät Reiman välikausihaalarit. 86cm, limenvihreä.

Mikä hiton välikausi? Välikausitakki. Välikausihousut.

Meillä suomessa on neljä vuodenaikaa. Tai ainakin joskus oli. Nyt joku väittää, että on enää vain yksi, niinkuin briteissä. Mutta vaikka olisikin, ei se ole välikausi, vaan jatkuva säätila.

Hitto.

Syksy on syksy, kevät on kevät ja sitten on kesä ja talvi. Ei ole välikautta siinä yhtään. Välikausi on ihmisellä, kun se ei oikein tiedä, että mitä pitäisi tehdä. Niinkuin vaikka meikäläisellä. Että pitäiskö vaiko eikö.

Kyllä pännii.

Minä, mukajoogi, eli tarina maanpinnallepaluun hillittömyydestä.

Olenhan minä siitä joogasta möyhönnyt ihan jokaiselle, joka vähänkään kuunnella jaksaa, eikös vain.

No päätinpä päivänä eräänä, että kotijoogailu saa nyt riittä hetkeksi ja on mentävä ihan paikan päälle, ikäänkuin in persona, testaamaan, että miltä se joogaTUNNILLE osallistuminen tuntuu.

Hieman ylimielisesti tuhahdellen (itsekseni tosin) varasin paikan alkeistunnille.

Paikanpäällä ehdin ärtyä odotushuoneen pölinästä, minähän olen tullut tänne henkistymään ja vähintäänkin leijumaan ilmassa. Pyh, amatöörit.

Tunnin alettua alkoivat harhakuvat karista. Ensimmäinen järkytys oli se, että missä ihanan murteellista englantia pehmeästi korvaani sopottanut Ester heittelee sekaan sanskriittia täällä puhutaan "punnerrusasennosta". Ei siis chaturanga dandasanaa. Hihitytti. Vielä.

Jouduin jatkuvasti vilkuilemaan ympärilleni, että mitäs perhanaa nyt pitikään tapahtua, sillä ymmärtämisvaikeuksien lisäksi ohajaaja puhuu tuskallisen hiljaa. Hihityttää vähän lisää.

Sitten se alkaa.

Turvalliset aurinkotervehdykset ovat ohi ja pitäisi siirtymä pääsarjaan. En pysy kärryillä. En tiedä minne suuntaan pitää katsoa, minne laittaa käsi. Menen paniikkiin enkä saa itseäni mihinkään asentoon. Ohjaaja tulee kiskomaan lantiotani parempaan asentoon ja sihisee vieressäni, että "koita siirtää painoa enemmän kämmenille". Kiukuttaa ja itkettää - minähän osaan tämän.

Ei mene kauaakaan, kun tunnen vähemmän ystävälliset kädet painamassa kyljestä ja sama sihinä jatkuu: "koita nyt saada käsi maahan". "Laske alemmas etujalkaa". "Takareisiä ylöspäin". Perkeleperkeleperkele. Tajuan, että muut eivät saa yhtään huomiota vaan kaikki aika kuluu minun ohjaamisessani katsomaan oikeaa salin seinää. Miksi muut tuijottavat takaseinää ja minä kumartelen etuseinälle?

Vielä kymmenen minuuttia ja ohjaaja siirtyy vetämään tuntia minun mattoni viereen.

Tämän piinan ja nöyryytyksen lisäksi salissa on uskomattoman kuuma: valun hikeä, suorastaan tirskun sitä ympärilleni. Pyyhettä ei ole, enkä pystyisi sitä edes käyttämään. Kun huomaan tippuvani hikeä ohjaajan käsille, alkaa nauratta. Ei hyvä luoja.

Tunti vierähtää ohi ja lopulta olen itseeni jopa tyytyväinen. Ohjaaja katoaa jonnekin, eikä minulle jää aikaa esittää pahoitteluja sähläämisestäni. Varmaan pelkää, että haluan ostaa kausikortin.

Aamujuoksuja :)

Olihan sitä sitten otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä luomaan rutiineja. Tältä näytti  lähtötunnelmat :) kuumaa ja kosteaa... 

 

Tästä eteenpäin olisi sitten tarkoitus aina tilaisuuden tullen käyttää aamun aikaisimmat hetket juoksulenkkeihin. Jättää auto hiukan kauemmas työpaikasta ja hölkkäillä pelipaikoille - toivottavasti jo kohta viileämmissä tunnelmissa. Minähän olen kuitenkin se tyyppi, joka salaa odottaa syksyä jo heti elokuun ensimmäisenä päivänä ja pitää kuumuuden kellastamia lehtiä merkkinä syksyn saapumisesta.

 

Käytin illalla vielä hyvän tovin eilisen kirjoituksen aihepiirin pohtimiseen. Miksi negatiivisuus ottaa niin helposti meistä ylivallan.

Luin tuossa jokin päivä sitten erään ihmisen ajatuksia nykyihmisen suhtaumisesta esimerkiksi omaan kehoonsa. Itsekin olen viettänyt aikuisiästäni valtaosan jonkinsortin dieetillä ja ajatellut hirvittävän negatiivisesti omasta kehostani. Asiahan on aivan uskomattoman yksinkertainen ja sen pitäisi olla itsestään selvyys, ja minua suorastaan hävetti, kun tajusin, miten tuo täysin tuntemattoman ihmisen teksti kosketti minua: meidän ei pitäisi ajatella tai varsinkaan ääneen arvostella omaa kehoamme negatiivisesti. Oli ulkomuoto mikä tahansa, minä OLEN minä: varpaista päälakeen, enkä mitenkään erillinen otus jonkun epämääräisen ja ei-tyydyttävän kuoren sisällä. Minun velvollisuuteni ja tehtäväni on rakastaa itseni sisältä ja ulkoa, sekä ajatella positiivisia ajatuksia itsestäni.

 

Miksi?

 

Koska negatiivisuus tarttuu, se on itseään toteuttava ennustus. Tässä tullaan eiliseen aihepiiriin. Miksi ihmeessä pitää kylvää huumorin varjolla negatiivisuutta ja siten kutsua sitä nimeltä? Meillä karjalaisista juurista versoneilla on monia sanontoja, yksi niistä on "älä manaa". Koitetaan tarttua tähän: ei manata negatiivisuutta itseemme, ystäviimme, lähipiiriimme tai ylipäätään ympäristöömme. Negatiivisista asioista voi, saa ja pitää päästää irti.

Tiedän yhden, jolle tämä tulee olemaan todella hankalaa :)

Please don´t fuck this up.

Minähän en ole se tyyppi, joka on tunnettu siitä, että ajattelee aina ennen toimintavaiheeseen ryntäämistä. En ole myöskään saanut mitalia siitä, että harkitsen loppuun saakka sanottavani tarpeellisuuden tahi asiallisuuden.

Olen loukannut monia ihmisiä haluamattani ja ymmärtämättäni. On muutamia tilanteita, jotka ovat tänäkin päivänä minulle mysteeri, miten riitaan jouduttiin. Minähän vain totesin.

Kuitenkin olen varsinkin viimeisen vuoden aikana tilaisuuden tullen yrittänyt tiedostaa tätä ominaisuuttani ja pyrkiä muuttamaan omaa käytöstäni ihmisystävällisempään suuntaan. Koska loppuviimeksi olen ihan hyvä tyyppi. Ja koska oikeasti kukaan ei ole vastuussa - itseäni lukuunottamatta - siitä, miten voin.

 

Vuosi tosiaan vierähti hieman erilaisessa toimintaympäristössä. Nyt on palattu siihen normaaliin. Ja olen hämmentynyt.

Käytävällä törmäsin erääseen kollegaan, jota siis en ole vuoteen nähnyt.  Vaihdoimme kuulumiset ja kepeydet. Kollega kysäisi, että mitä minulla on työn alla. Vastasin ja reaktio oli välitön: "no tuo keissihän on sit just sellanen ryssi tämä homma, et todellakin "please don´t fuck this up".

Slap. Slap. Slap.



Tiedän tämän kollegan tyylin - sanoin itselleni.
Tunnen tämän kollegan tavat - sanoin itselleni.
Minun ei pidä loukkaantua - sanoin itselleni.

Kävelin pois, loukkaannuin hieman ja ennenkaikkea hämmennyin.

Pitääkö minun sietää tuollaista kepeää piruilua vitsin muotoon naamioituna? Vain, koska tiedän, että hän ei tarkoittanut sanomallaan mitään? Tiedän, etten ole mokaillut hommia. Tiedän, etten tästä lannistu. Mielestäni ei pidä.

Mietin, että mitä hän oikeasti tarkoitti. Oliko kommentissa huolta, tsemppiä, välittämistä? Varmasti kaikkea noista. Kuvittelen, että hän halusi sanoa: hei, iso ja tärkeä juttu, jännittääkö? Selviät ihan varmasti, tiedäthän, pyydä apua ajoissa, jos tuntuu hankalalta, sillä tämä on tärkeä tapaus meille kaikille.

Miksi hän ei sitten käyttänyt noita sanoja? Miksi tunnistan itseni moisesta tilanteesta ja monta muuta, joille olisi vaikeaa käyttää ystävällisiä ja lempeitä sanoja? Miksi tänä päivänä yleinen ilmapiiri on niin latautunut, että ystävällisyys ja välittäminen koetaan omituisena? Miten suuressa toisen ihmisen kohtaamisen tarpeessa olemme, jos avun tarjoaminen ja välittämisen avoimesti näyttäminen koetaan heikkoutena? Ja nämä henkilökohtaiset tilat, joista pidämme kiinni (minä etunenässä...)? Voitko ottaa lähelläsi nyt olevaa ihmistä kädestä kiinni, katsoa häntä silmiin ja kysyä miten hän voi?

...kyseessä on luultavasti lapsesi, jos vastasit kyllä. Muutoin tilanne kävisi liian latautuneeksi ja kuormittavaksi. Tuntisitte molemmat olonne epämukavaksi. Näin toimitaan vain konsultin käskystä työhyvinvointipäivillä, eikös vain?

Näin avuttomia me olemme.