Minä, mukajoogi, eli tarina maanpinnallepaluun hillittömyydestä.

Olenhan minä siitä joogasta möyhönnyt ihan jokaiselle, joka vähänkään kuunnella jaksaa, eikös vain.

No päätinpä päivänä eräänä, että kotijoogailu saa nyt riittä hetkeksi ja on mentävä ihan paikan päälle, ikäänkuin in persona, testaamaan, että miltä se joogaTUNNILLE osallistuminen tuntuu.

Hieman ylimielisesti tuhahdellen (itsekseni tosin) varasin paikan alkeistunnille.

Paikanpäällä ehdin ärtyä odotushuoneen pölinästä, minähän olen tullut tänne henkistymään ja vähintäänkin leijumaan ilmassa. Pyh, amatöörit.

Tunnin alettua alkoivat harhakuvat karista. Ensimmäinen järkytys oli se, että missä ihanan murteellista englantia pehmeästi korvaani sopottanut Ester heittelee sekaan sanskriittia täällä puhutaan "punnerrusasennosta". Ei siis chaturanga dandasanaa. Hihitytti. Vielä.

Jouduin jatkuvasti vilkuilemaan ympärilleni, että mitäs perhanaa nyt pitikään tapahtua, sillä ymmärtämisvaikeuksien lisäksi ohajaaja puhuu tuskallisen hiljaa. Hihityttää vähän lisää.

Sitten se alkaa.

Turvalliset aurinkotervehdykset ovat ohi ja pitäisi siirtymä pääsarjaan. En pysy kärryillä. En tiedä minne suuntaan pitää katsoa, minne laittaa käsi. Menen paniikkiin enkä saa itseäni mihinkään asentoon. Ohjaaja tulee kiskomaan lantiotani parempaan asentoon ja sihisee vieressäni, että "koita siirtää painoa enemmän kämmenille". Kiukuttaa ja itkettää - minähän osaan tämän.

Ei mene kauaakaan, kun tunnen vähemmän ystävälliset kädet painamassa kyljestä ja sama sihinä jatkuu: "koita nyt saada käsi maahan". "Laske alemmas etujalkaa". "Takareisiä ylöspäin". Perkeleperkeleperkele. Tajuan, että muut eivät saa yhtään huomiota vaan kaikki aika kuluu minun ohjaamisessani katsomaan oikeaa salin seinää. Miksi muut tuijottavat takaseinää ja minä kumartelen etuseinälle?

Vielä kymmenen minuuttia ja ohjaaja siirtyy vetämään tuntia minun mattoni viereen.

Tämän piinan ja nöyryytyksen lisäksi salissa on uskomattoman kuuma: valun hikeä, suorastaan tirskun sitä ympärilleni. Pyyhettä ei ole, enkä pystyisi sitä edes käyttämään. Kun huomaan tippuvani hikeä ohjaajan käsille, alkaa nauratta. Ei hyvä luoja.

Tunti vierähtää ohi ja lopulta olen itseeni jopa tyytyväinen. Ohjaaja katoaa jonnekin, eikä minulle jää aikaa esittää pahoitteluja sähläämisestäni. Varmaan pelkää, että haluan ostaa kausikortin.